Viljely on parhaimmillaan maata uusiuttavaa, luonnon huomioon ottavaa sekä tuottavaa. Pahimmillaan se kuluttaa maata, tuhoaa biodiversiteetteja ja johtaa mittaviin satokatoihin. Silti ihmispopulaation kasvaessa suurin osa maailman ruoantuotannosta keskittyy äärimmäiseen tehokkuuteen, minkä kustannuksella villin luonnon osuus pienenee ja lopulta jopa viljelysmaat näivettyvät hyödyttömiksi.

Peltojamme hallitaan monokulttuurilla, joka tarkoittaa vain yhden viljelyskasvin kasvattamista tietyllä viljelyalueella. Tällainen alue on helppo ja nopea kääntää, kylvää sekä korjata jokaista vaihetta varten suunnitelluilla koneilla. Painavat traktorit kuitenkin tiivistävät maata allansa huonontaen sen luonnollista muhevuutta ja vesitaloutta. Maankääntö tehdään yleensä syvältä kaivaen, jolloin pintamullan eliöstö häiriintyy johtaen maan elinvoimaisuuden köyhtymiseen. Yksilajisessa viljelyssä on vaarana koko sadon menetys jos tuholaiset ja taudit iskevät voimalla.

Kotitarhurit pitävät maasta yleensä parempaa huolta kuin kaupalliset viljelijät, sillä pienille aloille ei koneita mahdu, ja puutarhurin päämääränä on harvoin pelkkä tulos. Tuottavuuden lisäksi omalla pihalla, palstalla tai pikku pellolla tähdätään monipuoliseen satoon ja silmänruokaan, sekä ymmärretään käsillä tekemisen mielekkyys. Monilajisella viljelmällä taudit ja tuholaiset eivät pääse leviämään valtoimenaan, ja hyönteisten, lintujen sekä oheiskasvien kirjo on valtava.

Maailmalta Suomeenkin rantautuneet regeneratiivisen maanviljelyn tuulet ovat onneksi saaneet monet kaupallisetkin farmarit heräämään maata hoitavaan viljelyfilosofiaan. Lannoitteilla ei läträtä, ja ne ovat usein omaa tai lähitilan kompostia. Penkkien katteet ovat joko kestävää muovia tai korvattu kokonaan maan humuspitoisuutta parantavilla luonnonmateriaaleilla. Siemeniksi ja taimiksi valitaan pääsääntöisesti perinteisiä kasvilajeja ja kestäviksi todettuja lajikkeita. Traktoreista on luovuttu ja tilalle on hankittu kovaa kyytiä markkinat valtaavia pienkoneita. Viljelysten keskelle on perustettu niitty pölyttäjiä varten. On tajuttu, että pelkkä luomu ei enää riitä, ja puhtaiden vihannesten lisäksi on kasvatettava myös tulevaisuutta.

Jos oma aika ei riitä vihannesviljelyyn, tai oman puutarhan antimet alkavat loppua, voi marketissa käymisen sijaan harkita liittymistä ympäristötietoisiin ruokaosuuskuntiin, eli kumppanuusmaataloutta harjoittaviin tiloihin. Ne pyörivät asiakkaiden ennakkoon maksamilla osakkuuksilla, mistä vastineeksi kotiin tupsahtaa säännöllisesti kassi tuoretta, lähellä kasvatettua ruokaa. Toinen vaihtoehto on ostaa ruokansa suoraan ekologiselta ruoantuottajalta esim. Reko-ruokapiireistä, joita löytyy nykyään pienistäkin pitäjistä. Nämä jos jotkin ovat ekotekoja, ja askeleita kohti kestävämpää ruoantuotantoa.

Muutamia ruokaosuuskuntia:

Kaupunkilaisten oma pelto – Vantaa, Helsinki
Oma maa – Tuusula, Helsinki, Järvenpää
Rekola CSA – Kangasala, Tampere

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *