Tuoreen tutkimuksen mukaan usealla suomalaisella on kaverinaan puu. Tällaiset ihmiset kertovat jakavansa karhearuonkoisille tovereilleen erityisesti sellaisia huoliaan, joita ihmisystäville voi olla vaikea kertoa.

Minulla on jo pitkään ollut erityinen ystävyyssuhde luontoon. Tervehdin pihallani vierailevia eläimiä, kiitän reippaasti kasvaneita vihanneksiani, pyytelen anteeksi maan matosilta, joita lapiollani häiritsen. Aurinko ja kuu ovat suuria ilonaiheita ihan niin kuin vesisade, lumi ja tuulikin. Kaikkia näitä puhuttelen kuin ne olisivat perheeni jäseniä.

Eilen kävelin tuttua luontopolkua tyhjentääkseni työntäyteisen mieleni ajatuksista. Tarkoituksenani oli kävellä reitti ympäri ja nauttia pitkästä aikaa näyttäytyneestä auringosta. En kuitenkaan päässyt pitkälle, kun näin maassa makaavan katajan (Juniperus communis). Minun oli ihan pakko asettua sen päälle lekottelemaan, kerran se oli niin mukavasti aurinkoista rinnettä vasten. Se tuoksui raikkaalta, pisti minua kerran sormeen ja kannatteli vahvasti.

Palattuani reitilleni, näin pian pienen pihdan (Abies), joka seistä nökötti yksin hieman tuonnempana, keskellä peltoja. En voinut muuta kuin harppoa läpi jäisen pellon tuon kaunishavuisen puun luokse ja halata sitä. Sen kaarna oli auringossa lämmennyt ja pehmeä. Suljin silmäni ja tunsin kuin olisin halannut jotain ikävöimääni ystävää. Mietin, miten täydellisen hyvin kaikki oli juuri sillä hetkellä, vaikka viime aikoina olinkin tuntenut sydämeni aika yksinäiseksi ja mieleni seurankipeäksi.

Jätin pihdan taakseni ja jatkoin energisoituneena ja iloa täynnä kohti luontopolkua, mutta täydellisesti muodostunut ja leveäkasvuinen metsäkuusi (Picea abies) huikkasi minut vielä luokseen. En ollut sitäkään ennen huomannut, vaikka en ollutkaan reitillä ensimmäistä kertaa. Kehuin kuusipuun upeutta ja istahdin hetkeksi sen alle. Puun alimmat oksat olivat katkenneet niin, että aurinko pääsi valaisemaan sen alustan. Täydellinen piknikpaikka, ajattelin.

Tänään pakkasin juuri valmistamani linssikeitton lasipurkkiin, jonka sitten sulloin viinirypäleiden sadonkorjuumatkaltani muinoin saamaani samppanjacooleriin. Reippaana tyttönä, eväsreppu selässäni taivalsin uusien puuystävieni luokse ja vietin lounastuntini niiden seurasta nauttien. Meidän etätyöläisten kirous on yksinäisyys, muttei enää kauaa jos vain otamme riskin ja rakastumme puuhun.

P.S. Olethan huomannut HÖRBSin ystävänpäivän yrttikurssit tapahtumat-sivulla!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *