Israelin Iron Dome -ilmapuolustusjärjestelmä oli hylätyssä sisäisen vastustuksen vuoksi.
Muutamat IDF:n messinkiläiset olivat huolissaan siitä, että ohjuspuolustus tekisi ihmisistä enemmän puolustavampia.
Uskomus siitä, että ohjuspuolustus oli tuolloin käyttökelvoton, on muuttunut radikaalisti.
Israelilla on maailman tunnetuimmat ja laajimmin testatut ohjuspuolustusjärjestelmät, mukaan lukien tarumainen Iron Dome.Israelin armeijan vastustus kuitenkin melkein lopetti nämä puolustukset vuosikymmeniä sitten, ja se toimi opetuksena aseiden luomisen haasteissa, jotka saattavat jonakin päivänä osoittautua välttämättömiksi.
Brittiläisen ajatushautomon Royal United Services Instituten Israelin ohjuspuolustusohjelman opetuksista laatiman uuden raportin mukaan IDF:n näkemys uhkasta perustui oletukseen, että Israelin tarkkuusiskut voisivat vähentää nopeasti saapuvien uhkien määrää suuressa iskussa. Vaikka se ei kyennytkään poistamaan niitä kokonaan 2000-luvulla, IDF päätteli, että paras ohjuspuolustusmuoto oli ’vastavoima’-strategia tuhota vihollisen raketit ennen kuin ne pystyttiin laukaisemaan.
Osa IDF:n messingistä ilmaisi huolensa siitä, että ohjuspuolustus rohkaisisi puolustavaan lähestymistapaan sen sijaan, että se vieisi sodan viholliselle; ongelmana oli kuitenkin näiden rakettien ja kantorakettien paikantaminen ennen niiden laukaisua; Hizbollah ja Hamas piilottivat aseensa tunneleihin ja asuinalueille, ja Iranin ohjuksiin osuminen oli haastavaa, koska Iran sijaitsee tuhannen mailin päässä Israelista.
RUSI-tutkijan Sidharth Kaushalin ja Israelin ilma- ja ohjuspuolustusjärjestelmän entisen päällikön mukaan Brig.Gen.Ran Kochavin mukaan vastavoiman iskukampanja voi olla tehokas tai nopea, mutta harvoin molempia.’.
Arrow-2 ja Arrow-3 pitkän kantaman torjuntahävittäjät, jotka tuhoavat kiertoradalla ballistisia ohjuksia ennen kuin ne pääsevät ilmakehään, keskipitkän kantaman David’s Sling sieppaajat, jotka kohdistuvat suuriin tykistöraketteihin ja lyhyen kantaman ballistisiin ohjuksiin, sekä Iron Domen pienet Raketit, jotka sieppaavat lyhyen kantaman raketteja, haubitsa-ammuja ja kranaatinheittimiä, muodostavat Israelin kerrostetun integroidun ilma- ja ohjuspuolustusjärjestelmän.
Kun ohjuspuolustusta ehdotettiin ensimmäisen kerran 1980-luvulla, Israelin armeija, Israelin puolustusvoimat, vastusti resurssien poistamista tavanomaisemmilta aseilta, kuten tankkeilta ja iskulentokoneilta.’Kriitikot kyseenalaistivat järjestelmän teknisen toteutettavuuden ja kustannukset sekä sen, tuottaisiko se luvatut strategiset hyödyt’, Kaushal ja Kochav kirjoittivat.Itse asiassa samanlaisia huolia herätettiin presidentti Ronald Reaganin ’Star Wars’ -ohjuspuolustusohjelman elinkelpoisuudesta Yhdysvalloissa.
Israelin puolustusvoimien komentajat saivat sitten äskettäin voiton tukeakseen väitettään: Operaatio Mole Cricket 19, joka tapahtui vuoden 1982 Libanonin sodan aikana.Israelin ilmavoimat tuhosivat 29 Syyrian maa-ilma-ohjusakkua kahdessa tunnissa menettämättä yhtään ihmistä.Jos he voisivat tehdä sen ilmatorjuntaohjuksilla, miksi he eivät voisi tehdä samaa ballististen ohjusten laukaisulaitteiden kanssa?
Israelin rakentamasta ohjuspuolustusjärjestelmästä tuli myös haluttavampi sen jälkeen, kun Irakin johtaja Saddam Hussein ampui ballistisilla Scud-ohjuksilla Israelia vuoden 1991 Persianlahden sodan aikana: Israelin täytyi luottaa amerikkalaismiehitettyihin Patriot-torjuntaohjuksiin, jotka oli sijoitettu Israeliin pysäyttääkseen Scudit – tuskin yhtään. 40 Scudista siepattiin.Israelin pettymys Patriotiin oli yksi tekijä, joka sai heidät ottamaan käyttöön oman ilmapuolustuksensa.Kuitenkin poliitikot, kuten Yitzhak Rabin, entinen israelilainen kenraaliesikunnan päällikkö, pysyivät 1990-luvulla avokätisen Yhdysvaltain rahoituksen avulla, mikä poisti IDF:n huolen resursseista.
’Järjestelmä saavutti ensimmäisen onnistuneen ballistisen ohjuksen sieppauksen vuonna 1990, mikä merkitsee merkittävää teknistä virstanpylvästä’, RUSI:n mukaan.’Onnistuneista testeistä huolimatta Arrow-projekti kohtasi edelleen haasteita, kuten teknisiä ongelmia, budjetin ylityksiä ja viivästyksiä.Myös Israelin ohjuspuolustus muuttui uhkien muuttuessa.
Myöhemmin Israel kohtasi lyhyen kantaman raketteja ja tykistöä koskevia uhkauksia, että korkean korkeuden Arrow ei ollut tarkoitus siepata Hizbollahin Libanonissa ja Hamasin nousun vuoksi Gazassa.Vuonna 2011 Israel käytti Iron Domea, joka on suurelta osin, joskaan ei täysin, onnistunut tunnistamaan ja sieppaamaan raketteja ennen kuin ne saavuttavat asutut alueet.
Jotkut kuitenkin väittivät edelleen, että paras puolustus oli hyvä hyökkäys, joka merkitsisi sen maaston hallintaa, josta raketteja ammuttiin, tai vihollisen kyvyn tuhoamista.Kaushal ja Kochav kirjoittivat: ’Lopulta väite, jonka mukaan ilma- ja ohjuspuolustus toi joukkoon Maginot-mentaliteettia, nousi jatkuvasti esiin’ viitaten Ranskan puolustuslinjoihin, jotka natsien armeijat ohittivat toisen maailmansodan alussa.– Kriitikot huomauttivat, että vaikka Iron Dome lievensi tehokkaasti välitöntä raketti-iskujen uhkaa, se ei käsitellyt konfliktin perimmäisiä syitä eikä tarjonnut pitkän aikavälin ratkaisua Israelin turvallisuushaasteisiin.’.
1960-luvulta 1980-luvulle ohjuspuolustusta pidettiin usein mahdottomaksi toteuttaa, vastasyntyneenä yrityksenä olennaisesti lyödä luotia toisella luodilla.Mutta tekniikka on edennyt siihen pisteeseen, että ohjuspuolustus nähdään nyt välttämättömänä kykynä.Israelin ohjuspuolustusjärjestelmä kohtasi vaikeimman kokeensa huhtikuussa, kun Iran laukaisi satoja ohjuksia ja droneja Israeliin.IDF väitti, että noin 99 prosenttia siepattiin.Mutta Iran oli lennättänyt, että hyökkäys oli tulossa, joten Israelilla oli aikaa valmistautua.Useiden maiden, mukaan lukien Yhdysvaltojen, Britannian ja Jordanian, joukot auttoivat myös pysäyttämään Iranin hyökkäyksen.
Patriot, S-300 ja muut ilmapuolustusaseet, joilla voidaan ampua alas lentokoneita, ohjuksia ja suuria droneja, ovat käytössä kymmenissä maissa; Erityisesti Ukraina on kerännyt paljon kokemusta venäläisten ohjusten sieppaamisesta, mukaan lukien hypersonic-ohjukset, joita Venäjä väitti olevan pysäyttämätön.
Kuten Kaushal ja Kochav huomauttivat, integroidut ilma- ja ohjusohjelmat ’ovat ainutlaatuisen alttiita viivästyksille ja kustannusten ylityksille, kun otetaan huomioon niiden kohtaamien haasteiden monimutkaisuus’.Tämä ongelma pahenee, kun Israelin kaltaiset ohjuspuolustukset joutuvat kamppailemaan useiden uhkien kanssa, mukaan lukien ballistiset ohjukset, risteilyohjukset, droonit ja tykistöraketit.Ohjuspuolustus on aina haastavaa, osittain siksi, että vastustajalle on halvempaa rakentaa enemmän hyökkääviä ohjuksia kuin puolustajan siepata ne kaikki.
’Ilmapuolustuksen kustannuksia koskevien vasta-argumenttien ongelma ei siis ole siinä, että ne olisivat kategorisesti väärässä, vaan pikemminkin siinä, että monissa tapauksissa on vain vähän muita vaihtoehtoja kuin poliittisesti kestämätön ennaltaehkäisyoppi, varsinkin kun maasta puuttuu strateginen syvyyttä.’ Kaushal ja Kochav kirjoittivat.Lopulta ohjuspuolustuksen hyöty saattaa olla yksinkertaisesti se, että se on vähiten huono vaihtoehto.
Michael Peck on puolustuskirjailija, jonka teoksia on julkaistu Forbesissa, Defense Newsissa, Foreign Policy -lehdessä ja muissa julkaisuissa.Hän on suorittanut valtiotieteen maisterin tutkinnon Rutgers Univista.Seuraa häntä Twitterissä ja LinkedInissä.
Katso alkuperäinen Business Insider -artikkeli.
